Varhaisimmat muistikuvani hevosista liittyvät aikaan jona olin vielä alle kouluikäinen, eli 70-luvulle. Pääsin mukaan kun isäni vei jotakin ratsastavaa ulkomaalaisvierastamme tallille ja katselimme siellä hevosia. Ihailin naisen saappaita ja ratsastushousuja. :)

Minuun teki lähtemättömän vaikutuksen hevosten suuri koko ja kauneus. Niiden valtavat päät heiluivat karsinan puoliovien yllä. Joku nainen laittoi tervakäärettä kipeään kavioon käytävällä, katselin häntä kunnioituksen vallassa. Hevoset kuitenkin pelottivat, en tainnut hipaistakaan niihin.

Jotakin silti tapahtui, koska äitini kertoman mukaan aloin sen jälkeen suunnitella siskoni kanssa tallille palaamista vaikka kävellen (matkaa oli 30 km ja minä 5 v, mutta se ei haitannut suunnitelmaa).

Elämäni kohokohdaksi muodostui laskiainen, silloin kirkolle tuli aina bussilastillinen ratsastuskouluponeja talutusratsastukseen. Säästin rahaa pitkään ja kiersin ponien selässä monta kierrosta suu korvissa... Ainoa pieni harmi oli se, että minut nostettiin usein shettiksen selkään pienen kokoni vuoksi, minä kun olisin halunnut tietysti isomman ponin kyytiin.

Ensimmäinen oikea ratsastustunti oli aivan maankaatojuttu, kuin lottovoitto. Luokkakaverini auttoi minua kaikessa, hän oli aloittanut ratsastuksen jo hieman aiemmin ja pikkutytön innolla opasti minne mennään hevosten jakoon ja miten poni varustetaan. Sain taas tallin pienimmän shettiksen Tarzanin, mutta nyt se ei haitannut. Pääsin nimittäin ratsastamaan oikeasti!

Tunnilla oli myös hieman edistyneempiä tyttöjä joihin opettaja keskittyi. Minä matkasin kaverini talutuksessa, kunnes olin hänen mielestään kyllin pätevä ratsastamaan yksin.

Tyttö neuvoi miten kevennetään ravissa ja tuota pikaa tikutin ponilla ympäri kenttää kevyessä ravissa. Mielestäni se oli aivan helppoa ja poni pysyi uralla itsestään, minun tarvitsi vain nousta ja laskeutua satulassa, ylös alas... :D Sain kehuja, vaikka tietysti kokenut poni ja sen tasainen ravi pelastivat minut.

Sen jälkeen rakastin hevosia koko sydämestäni, mitään ei ollut enää tehtävissä. Siskoni oli liittolaiseni asiassa, yhdessä säästimme joka rovon ratsastustunteihin Oulun Ratsastajat Ry:n tallilla. Myöhemmin tuo idyllinen pieni ratatalli puretiin ja radan viereen rakennettiin upea uusi ratsastuskeskus maneeseineen. Siellä vietin monta ihanaa hetkeä nuoruudestani.

Alkeiskurssin kävin päiväleirin muodossa Taskilan tallilla. Se oli edullinen pieni maalaistalli. Siellä kävin myöhemmin myös useilla ratsastusleireillä. Siellä suurin rakkauteni oli Koro Shanka, yönmusta orlovtamma joka oli kaunein koskaan näkemäni eläin. Sain sen hoitohevoseksi alkeiskurssilla ja se opetti minua lempeästi. Minun ei tarvinnut koskaan pelätä sen lähellä, vaikka pääni ylsi vain sen vatsan korkeudelle.

Se vei minua maastoon ja laukkasi rauhallista keinuvaa laukkaa jonon mukana, vaikka en osannut kuin pitää satulasta kiinni ohjat yhdessä kädessä. (Siihen aikaan lapset opetettiin ratsastamaan aika ronskilla tavalla...Opettaja saattoi myös komentaa alkeiskurssilaiset raviin kädet vaakatasossa ja jos käsi hapuili vähänkään satulan etukaarta, määräsi ottamaan satulat pois ja sama harjoitus reippaassa ravissa ilman satuloita. Vauhdin takaamiseksi opettaja ajoi ratsukkoja takaa juoksutuspiiskalla. Lopputuloksena meistä jokainen maistoi kentän hiekkaa. Arkajalkoja - niitä joiden ratsut pukittivat piiskaa paetessaan - komennettiin viemään hevosensa talliin, "jos et kerran halua ratsastaa".)

Itse pelästyin kerran niin paljon että harkitsin hetken ratsastuksen lopettamista. Pieni vihainen shetlanninponi hyökkäsi karsinassa kimppuuni, puri, potki ja liiskasi seinään. Selvisin rytäkästä mustelmilla ja järkytyksellä. Vanhempieni mielestä se oli ollut "vain hevosen leikkiä" (eivät onneksi olleet paikalla näkemässä, millä vimmalla poni rynkytti minua karsinan seinää vasten). "Kyllä sinä kohta taas olet tallille menossa!" Ja niinhän siinä kävi. Vanhempien reaktioilla on paljon merkitystä sille, tuleeko lapsista arkoja. :)

Harmi kyllä vanhemmillani oli rahoilleen muutakin käyttöä kuin lasten harrastukset, joten en päässyt ratsastamaan vakituisesti.

 

Tuntiratsastajana Äimärautiolla (olen kuvassa 16 v), hevosena Atol jota vuokrasin hiihtoloman...

14-vuotiaana löysin ravitallin jossa sainkin kerralla viisi hoitohevosta. Sh-ori Eri-Hurun, tulisen mustan lv-orin Fiery Gipsyn, vihaisen jättikokoisen siitostamman Hanna Nassaun, sen ajan ennätystasolla oikein hyvän kilparavurin Cilla Clascown ja suosikkini, 2-vuotiaan tamman La Sissi De Tzarin. Talli oli romanien omistama ja meitä tyttöjä kävi siellä 4-5 siihen aikaan. Hevosia tallissa oli vajaa parikymmentä. Niiden hoito oli siihen aikaan paljon lasten vastuulla, koska vakituinen työntekijä suuttui ja otti lopputilin jälleen kerran... Hieman myöhemmin tallille palkattiin uusi valmentaja, miespuolinen (ihan valtaväestöön kuuluva).

Tuolla tallilla käyminen oli hyvin erilaista kuin ratsastuskoulussa. Minun käskettiin viedä ulos oreja jotka lennättivät minua kuin rukkasta. Varsinkin Gipsy ja Hanna lähtivät ovesta niin että jalkani eivät maata koskettaneet. Opin hillitsemään niitä turpalenkillä ja pyöräyttämällä hevosen voltille. Onnea oli matkassa eikä mitään vakavaa koskaan sattunut meistä kenellekään, vaikka välillä veimme niitä kahta puolta. Itse olin vanhin tytöistä sillä hetkellä.

Muistikuviini on piirtynyt mm. kahden orin tappelu, kun ne pääsivät haistamaan toisiaan käytävällä... Se huuto ja pauke oli hurjaa, mutta pitkän piiskan avulla ne saatiin eroon toisistaan.

Muistan myös kun saimme ratsastaa. Vuorotellen nousimme Baron Mc Kinneyn, vanhemman mustan orin selkään ja kaksi tyttöä talutti. Ori oli täynnä virtaa ja se kiskoi tyttöjä mukanaan metsätiellä. Selässä istujaa jännitti. "Ette sitten päästä irti!" oli ehdoton muistutus. Kukaan ei päästänyt... Ori sairasti puhkuria, eikä sillä ollut enää muuta virkaa tallissa kuin lemmikin virka.

Pääsin myös ajamaan erästä tammaa, Monigueta. Ensimmäinen ajokokemus Huhtikuisena päivänä oli hyytävä. Kahluulampi oli tulvinut ja koppakärryt täyttyivät vedestä, istuimme vyötäröä myöten vedessä. Tamma seisahtui hämillään keskelle lammikkoa. Minun ei auttanut muu kuin laskeutua veteen taluttamaan sitä. Kotimatkalla hampaat kalisivat.

Tallilla oppi hoitamaan sairaita hevosia, ihosairauksia ja tulehduksia, märkiviä haavoja. Pesin pälvisilsaa Hannan selästä. ihonriekaleet putoilivat karvan mukana.

Pesin ja rasvasin rivejä. Tyhjensin tulvivaa lattiakaivoa. Lapioin lantaa... Sitä riitti ja riitti, koska tallilla ei taaskaan ollut työntekijää. Valjashuoneesta löytyi puoliksi syötyjä kissanpentuja. Vajasta löytyi muiden lampaiden tallaamia paleltuneita karitsoita.

En ymmärtänyt mitään eläinsuojeluilmoituksista, ihmettelimme vain ja pyrimme hoitamaan eläimiä viikonloppuisin. Talli oli meiltä kaukana, joten pääsin sinne vain viikonloppuisin.

Toiset tytöt jatkoivat siellä käymistä, mutta minä ja siskoni löysimme lähempää toisen tallin. Meille tarjottiin kahta yksityisratsua hoidettaviksi ja liikutettaviksi, koska niiden omistaja odotti vauvaa. Rossi oli orlov, Julle tukeva risteytysponi.

Se vuosi olikin sen hetkisen elämäni paras. Saimme ratsastaa mielemme mukaan. Seikkailimme maastossa eväät repussa. Ratsastimme ilman satulaa, kävimme uittamassa hevosia, ratsastimme syksyn lehtien sateessa, kuutamolla, lumisissa metsissä. Hyppäsimme esterataa joka oli vain noille hevosille rakennettu, mm. kaunista pientä puuporttia. Ratsut olivat rohkeita ja luotettavia perushevosia ilman minkäänlaisia metkuja. Rossi hyppäsi sen mitä ratsastaja kykeni. Jälkeenpäin ajatellen se olisi ollut mainio kenttäratsu!

Pesimme ja puunasimme hoitohevosiamme ja niiden varusteita.

Kun omistaja lopulta päätyi myymään hevoset pois itkimme katkerasti.

Sen jälkeen vuokrasin hetken upeaakin upeampaa puoliveristä Highland Princess, mutta rahat eivät riittäneet sen vuokraamiseen kauemmin.

Minä ja sisko päätimme että nyt on saatava oma hevonen. Unelma tuntui olevan mahdollisempi, kun pääsimme kumpikin kaupungille kesätöihin. Yksi kesä kuilui ruohoa leikaten... Ja uutta hevosta varten (motivaattoriksi) ostettuja suitsia katsellen.

Loppukesällä 1990 rahaa olikin riittävästi. Mutta se on jo toinen tarina, Elämäni hevoset. ;)