Silinteri on palannut ratsuhommiin, sitä mukaa kun käteni on alkanut parantua. Sitä on ratsastettu 3-4 kertaa viikossa rauhalliseen tahtiin ja juoksutettu välillä irtona tai liinassa paineiden purkamiseksi.

Silli on ollut lomasta huolimatta mukava, alun kankeus lähti nopeasti kaarevilla urilla taivutellen. Kaikessa on pyritty rauhalliseen mielialaan, koska ruuna on niin stressiherkkä ja ottaa helposti kierroksia. Jos maneesissa on muita se kuumuu helpommin, varsinkin ravissa ja laukassa. Silloin ei puhuta enää tahdikkaasta ja kontrolloidusta liikkumisesta, vaan kaahottamisesta ja hötkyilystä.

Koska ei ole tarpeen enää vahvistaa noita ei-toivottuja käytösmalleja, pidättäydyn hitaammissa askellajeissa heti jos tuntuu että ruuna ei ole kuulolla. Alamme harjoitella käynnissä taivutuksia ja pysähdyksiä. Kun ruuna on kuuliainen, lopetetaan työskentely siihen ja siirryn jalkamieheksi kävelemään sen kanssa.

Silinteri on menossa kesäksi ratsutukseen Eräjärvelle, Parvelan hevostilalla. Olen iloinen että paljon suomenhevosia ratsuttanut Noora ottaa sen ratsutukseen. Tavoitteena on vain rentous, tahdikkuus ja hyvin avuilla oleva hevonen, joka liikkuisi hyvässä tasapainossa ja kantaisi itseään oikein.

Toivon että hermoilu ja kaahottelu unohtuisi kokonaan, koska aikaa myöten sellainen hajottaa hevosen jalkoja ja stressi myös vatsaa.

Nyt ruuna on hyvässä kunnossa kaikin puolin ja nauttii tarhaseurastaan Tahvosta.

Eräjärvellä sitä odottaa kesälaidun ratsutuksen ohessa, se tekee hyvää sen mielelle.

Oma elämäni tuntuu tällä hetkellä todella stressaavalle. Työasiat kuntoutuksen jälkeen on vielä auki, fysioterapia tuntuu jatkuvan iäisyyden. Nytkin olkapää tuntuu rasittuneelle kun kirjoitan koneella.

Ikävin asia tällä hetkellä on kuitenkin rakkaan äitini heikko kunto. Hän on sairaalassa tiputuksessa, aika lailla muissa maailmoissa, enkä tiedä miten siinä käy. Äiti täyttää tänä vuonna 77 v. Mieli on raskas, kun ei voi auttaa, ja kun välimatkaa on parisataa kilometriä. Käymään menen tietenkin. :(